Kirjoittaja: Sakari Ylivuori
Julkaisupäivä 4.5.206
Armi Klemetti tunnetaan usein vain kuuluisan puolisonsa rinnalla, mutta arkistojen kätköistä avautuu kuva määrätietoisesta kuoronjohtajasta ja vaikuttajasta. Hänen työnsä ansaitsee tulla nähdyksi omana tarinanaan suomalaisen kuoromusiikin historiassa.
Kun pari vuotta sitten erään historiallisen tapahtumaketjun yksityiskohtia selvittäessäni tilasin Kansalliskirjaston lukusaliin Armi Klemetin kirjeenvaihtoa sisältäviä arkistolaatikoita, oli edessäni yllätys. Kirjeet eivät olleetkaan aakkostettuina ja suojapapereihin käärittyinä vaan omissa alkuperäisissä kirjeissään ohuilla naruilla tiiviiksi nipuiksi sidottuina.
Tarkastelin nippuja vähän aikaa, mutta oli saman tien aivan selvää, ettei minulla olisi pääsyä kirjeiden sisältöön: niiden avaamiseen tarvittaisiin konservaattorin ammattitaitoa, jotta hauraat fyysiset dokumentit eivät vahingoittuisi.
Järjestämätön arkistolaatikko toiminee hyvänä symbolina Armi Klemetin roolista suomalaisen kuoromusiikin historiankirjoituksessa. Hänet kyllä tunnetaan ja mainitaan, mutta tarkempi tutkimus on hänet kiertänyt. Hän on eräänlainen sivuhenkilö muiden tarinassa.
Jotenkin kuvaavaa on, että Armi Klemetin vuonna 1963 julkaisemia muistelmia Välähdyksiä elämästäni markkinoitiin ”Heikki Klemetin puolison toisena muistojen kirjana” (toinen viittaa siihen, että Armin ensimmäinen muistelmateos oli ilmestynyt jo 1955).
Klemetin pariskunnan juhlavuodet osuvat aina peräkkäisiin vuosiin, sillä Armi syntyi 1885 ja Heikki 1876. Toisin sanoen viime vuosi oli Armin syntymän 140-vuotisjuhlavuosi ja tänä vuonna tuli kuluneeksi 150 vuotta Heikin syntymästä. On siis paikallaan kirjoittaa pieni juttu pariskunnasta, mutta tällä kertaa haluan keskittyä enemmän Armiin kuin Heikkiin.
Kuortaneella
Armi Klemetin kuoronjohtoura alkoi vuonna 1926, kun vuotta aiemmin perustettu Kuortaneen Laulajat -niminen sekakuoro pyysi Armia johtajakseen. Kuoro oli siitä erikoinen, että se ei toiminut talviaikaan lainkaan vaan oli puhtaasti kesäkuoro. Kuortane oli Heikin synnyinpitäjä ja siksi Klemetit viettivät siellä kesiänsä.
Kuoron kesäkausiin sijoittuva toiminta sopi hyvin kesäasukkaan johdettavaksi. Joissain teksteissä mainitaan virheellisesti Armi Klemetti Kuortaneen Laulajien perustajana, mutta tämä kunnia lankeaa seurakunnan kanttorille V. Pekurille, joka yhdessä nimismies A. Koron kanssa perusti kuoron. Pekuri johti kuoroa ensimmäisen vuoden.
Armi johti Kuortaneen Laulajia lopulta yli kaksikymmentä vuotta. Tosin hän oli jo ehtinyt tehdä päätöksen kuoron jättämisestä sen kaksikymmenvuotisjuhlakonsertin jälkeen, mutta kun konsertin väliajalla eräs maanviljelijä toi hänelle suuren laakeriseppeleen ja piti sydämellisen puheen, joka päättyi sanoihin ”ja me toivomme hartaasti, ettei rouva Lemetti meitä jätä”, hän perui lopettamispäätöksensä.
Vasta kun Heikin heikentynyt terveys pari vuotta myöhemmin esti pariskunnan Kuortaneen-matkat, lopettamisesta tuli jälleen ajankohtaista. Armin roolista kuoron kantavana voimana kertonee paljon se, että kuoron toiminta lopahti pian sen jälkeen, kun hän jättäytyi toiminnasta pois.
Kuortaneen Laulajien bravuurinumero oli Bachin Jesu meine Freude, joka oli aikalaisarvioiden mukaan harjoitettu niin hyvin, että ”talonpoikaiset laulajat” lauloivat ”täysin virheettömästi ja ilman äänenantoja osien välillä”. Yksi motetin ylistetyistä esityksistä tapahtui vuonna 1932 Kuortaneen seurakunnan 300-vuotisjuhlissa, joissa Armi sai näyttää kyntensä myös ison koneiston johtajana.
Juhlajumalanpalveluksessa esitettiin nimittäin Heikin kuorolle, orkesterille ja uruille säveltämät teokset Psalmi 98 ja Riemuvirsi. Orkesterina toimi 15-henkinen orkesteri, joka oli koottu paikallisista soittajista – ainoa ulkopaikkakuntalainen taisi esityksessä olla urkuri John Sundberg, joka oli palkattu tilaisuutta varten Helsingistä.
Pariskunnan ammatillinen dynamiikka
En malta olla pohtimatta erästä katkelmaa Armi Klemetin muistelmien toisessa osassa. Aloittaessaan Kuortaneen Laulajien johtajana Armilla ei ollut aiempaa kuoronjohtokokemusta. Hän kertoo tästä syystä epäilleensä kykyjään asettua johtotehtävään, eikä siksi ollut suoralta kädeltä antanut vastausta.
Hän oli kysynyt asiaan mielipidettä Heikiltä, joka oli ollut ehdottomasti sillä kannalla, että Armin oli suostuttava: ”Kyllä sinä siinä vähitellen opit”, oli Heikki vastannut Armin vastaväitteisiin, ettei hän osaisi johtaa.
He olivat lopulta sopineet, että Armi kokeeksi harjoittaa jonkun laulun laulettavaksi Heikin kuunnellessa ja kommentoidessa. Armi valitsi koekappaleeksi Heikin laulun Yöhömme aamu koittaa, mikä ei ollut ihan ilmeinen teos ensijohdettavaksi, sillä siinä tahtilaji vaihtuu jatkuvasti 3/4- ja 2/4-tahtilajien välillä.
Kuoro harjoitteli Armin johdolla kirkossa ja Heikki kuunteli kuorolaisilta salaa sakastissa. Kotiin tultuaan Armi kysyi yhden sanan kysymyksen: ”No?” Heikin vastaus oli kaksi sanaa: ”Jatka vain!”
Tämä sananvaihto on kiinnostava, sillä se kuvaa mielestäni hienolla tavalla pariskunnan luottamusta. Heikki näyttäytyy tässä ennen kaikkea peilinä, jonka kautta Armi saattoi arvioida omia kykyjään tilanteessa, jossa oma kokemus ei vielä tarjonnut varmuutta.
Heikin lakoninen vastaus ei sisällä yksityiskohtaista analyysia tai ohjeita tulevaisuuden varalle, vaan yksinkertaisen luottamuksenilmauksen, joka antoi Armille tilaa luoda oma johtajanroolinsa.
Henki herättää musiikin eloon
Armi korosti, kuinka Heikki oli tyytyväinen, kun hänen johtamansa kuorot alkoivat saada palkintoja (esimerkiksi Kuortaneen Laulajat palkittiin ykköspalkinnolla niin paikallisilla kun valtakunnallisillakin laulujuhlilla). Armin mukaan Heikki ”kuului niihin aviomiehiin, jotka eivät tahtoneet vaimonsa kykyjä panna vakan alle, vaan innosti ja sai toisen uskomaan ja luottamaan itseensä”.
Se, että tämä pitää sanoa ääneen Heikin erityisenä ominaisuutena, kertoo paljon ajan hengestä. Ajatus naisesta johtamassa sekakuoroa tai orkesteria ei ollut mitenkään itsestään selvä. Tämä käy eksplisiittiesti ilmi Armin toisen kuoron viisivuotishistoriikista.
Armi oli IKL:n Helsingin piirin Lauluvartio-kuoron ensimmäinen, viimeinen ja ainoa johtaja. Historiikin mukaan Armi Klemetin oli viiden vuoden aikana todettu olevan ”nainen paikallaan”, vaikka Lauluvartion alkuaikoina oli kuulunutkin nurinaa: ”Nainen johtajana, mitähän taistelulaulua siitäkin tulee.” Nurina vaikeni, kun Lauluvartio esitti Nuijamiesten marssin: ”Henki oli elävä, valtava”, todetaan historiikissa.
Henki lienee sana, jota Armi itse käytti. Vaikka Lauluvartionkin esityksiä kiitettiin moitteettomista teknisistä ominaisuuksista, Armilla oli tapana terävöittää kuorolaisten mieleen, että vasta ”oikea henki elävöittää laulun”.
Armille kuorolaulun henki, innostuksen kohde oli selvä: pyhä isänmaa. Vielä 1960-luvulla hän korostaa, etteivät hänen johtamansa IKL:n Lauluvartio ja noin satahenkinen Lottakuoro lopettaneet toimintaansa vuonna 1944 vapaaehtoisesti: ”Meidät vaiennettiin”, hän kirjoittaa.
Jännittävä yksityiskohta on, että jopa Armia ylistävissä arvioissa hänen tittelinsä on professorinrouva. Armilla oli moninainen rooli aikansa suomalaisessa kuoromaailmassa niin johtajana, kuoroaktiivina kuin vaikka nuottien toimittajanakin. Olisikin kiinnostavaa saada lukea kertomus, jossa Armi ei olisi vain sivuhenkilö Heikin tarinassa.
