Mikko Sidoroff: Vigilia
Kamarikuoro Krysostomos
johtaa Mikko Sidoroff
Alba Records 2026
Läpisävelletty ortodoksinen vigilia-palvelus toisella kotimaisella eli ruotsiksi tuntuu jo itsessään kulttuuriteolta, tekijöiden mukaan aiemmin ei ole tehty vastaavaa. Mutta ennen kaikkea Mikko Sidoroffin Vigilia on todella onnistunut ja tasapainoinen kuoroteos, hieno paketti monipuolista ja upeasti soivaa musiikkia. Sidoroffin itsensä johtama Kamarikuoro Krysostomos on loistokunnossa, sointi on kuulas mutta silti lämmin, ja värejä riittää sopraanokilinästä bassomörinään.
Teokselle luontevin vertailukohta on ainakin itselleni Einojuhani Rautavaaran ikoninen Vigilia, eikä Sidoroffin teos suinkaan jää sen varjoon. Kesto on vajaa tunti, ja teos kuljettaa luontevasti tunnelmasta toiseen, yllätyksiä riittää koko ajan mutta silti kieli säilyy koko ajan tunnistettavana Sidoroffina. Aivan loppupuolella teos tuntuu hetkeksi hiukan puutuvan, lieneekö alton suhteellisen dominoiva d-urkupiste koko Stora lovsången -osan ajan vaikuttanut ainakin tähän kuulijaan. Loppuhuipennus ei ole mikään helposti irtoava riemufanfaari, vaan hitaasti rakentuva kulminaatio, joka hiipuu lopuksi pois. Aiemmin sävelletyt Tre heliga hymner on liitetty luontevasti osaksi kokonaisuutta.
Sidoroffin kuorotekstuuri on kiinnostavaa ja tuntuu myös kiitolliselta laulettavalta. Ortodoksisen kirkkomusiikin perintö kuuluu taustalla, mutta Sidoroffin sointi on tätä päivää. Musiikissa on hyvin paljon liikettä, melodiat kuplivat eteenpäin kuin purot, monesti liikkuen stemmasta toiseen. Välillä pienet toistuvat melodiakuplat elävät kuin pienet lastut lainehilla – vesi ei ole koskaan ihan tyyntä, kunnes loppupuolella pari osaa tuntuu hiukan staattisilta.
Vaikka stemmat ovat hyvin paljon liikkeessä, kuulija palkitaan myös upeilla sointuherkuilla, jotka monesti kuulostavat ensin suhteellisen tonaalisilta – kunnes pienet lisämausteet kutittelevat kuulijaa innostavasti.
Kamarikuoro Krysostomos soi kauttaaltaan todella laadukkaasti, ja hienosti on myös pureuduttu tekstiin. Musiikki etenee koko ajan tekstin kanssa käsi kädessä ja sanoista saa yllättävän hyvin selvää. Myös ruotsin ääntäminen on hämmästyttävän hyvää, ihan yksittäisissä kohdissa jokunen epäyhtenäinen vokaali särähtää omaan (äärimmäisen kriittiseen) kielikorvaani.
Kuoron laulaminen on koko ajan hyvin hallittua, mutta silti päällimmäiseksi adjektiiviksi jää eloisa, mikä tuntuu todella positiiviselta – musiikin mahdolliset haasteet eivät pääse murtamaan tätä yleisilmettä. Ääristemmoja käytetään taitavasti, ylimmät sopraanot esimerkiksi käyvät hetkittäin visertämässä hyvinkin korkealla, mutta eivät roiku siellä koko ajan. Tällä tavalla Sidoroff myös saa väripaletin elämään koko ajan, kun väriskaala vaihtelee.
Sidoroffin Vigilia on teos, jolle soisi pitkän elämän, ja jotkut osista soveltuisivat varmaan myös erillisnumeroina esitettäviksi, uusista osista esimerkiksi lempeä Symeons lovsång tai reippaan aurinkoinen Polyeleopsalm.
